..tuoksusta sen jo tunsin!

Se oli eräs varhainen syksy aamu. Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikasemmin. Lintusten vaimea sirkutus kuului metsän reunalta ja sillä hetkellä sen tiesin. Se oli aivan kuin pieni aavistus mutta syvempi sellainen. Se kutkutti tuolla syvällä sydämessä, olisihan se jo pitänyt tietää aiemminkin. Sen tunsi jo tuoksusta, kylmästä viimasta joka tunki puseron läpi kävellessä, metsän hiljaisuudesta ja liikkumattomuudesta. Se enteili talvimyrskyä; sitä ensimmäistä, sitä joka puhaltaa puut puhtaiksi syksyn lehdistä, täyttää polut keltaisella lehtimatolla, kuuraa puiden oksat ja nurmikon valkoisen kauniiksi, huurteisen sokeriseksi. 

Ja tulihan se, se talvimyrsky. Se heitti yöllä rakeita peltikattoon kovalla ropinalla. Herätti talonväen parvekkeelle ihmettelemään kolinaa. Tallasi nurmikon valkeilla lumihöttösillä, kovilla sellaisilla. Kuurasi puut aamun usvassa, iloksi ihmisille. Pirteytti ilman pikku pakkasella. Huurrutti hengityksen kävellessä. Kattoi metsän väelle kallioille syksypöydän lehdistä ja rakeista. 

Sellainen se oli ensimmäinen talvipäivä. Siitä tiesi syksyn olevan auttamattomasti ohi ja siitä tiesi talven alkavan. Pakkanen, raekuurot, lumisateet ja kirpeän pirteät aurinkokelit olivat edessäpäin. Huurretta hengityksessä, pakkaspojan puremia pirteitä poskia. Valkoisia hankia ja puiden oksien taipumista lumikuorman alla. Mäenlaskua..jos ei nyt kelkalla niin peppuluistia ja liukumisia liukkailla metsäkallioilla. Varovainen sai olla jottei satu vahinkoja. 

Niin ne vuodenajat vaihtuvat, talvi edessä, kaikkine ihanuuksineen. Lumen kauneus puissa ja metsässä. Joulun odotusta ja sen jälkeen taas uuden kevään alkua. Puiden lehtien avaamisen ihastelua, jäiden lähtöä ja lumien sulamista. Pikkuisten uusien alkujen päivää luonnossa. Miten kaunista Suomen vuoden aikojen vaihtelut ovatkaan! Miten kauniin maan kaikkineen Jumala meille antoikaan!

21.10-2013

Irja Suhonen

Kaupunkikävelyä silakkamarkkinoilla!!

Tihkusateisena päivänä käveltiin kaupungin rantaan silakkamarkkinoille. Romi koirus mukana tietty, mutta pikkuinen ei tohtinut kävellä..kaupungin äänet varmasti pelottivat pientä. Otin koiruksen takkini sisään ja sieltä oli turvallista katsella maailmaa.
Siellä se pikkuinen pää näkyy takkini sisältä..=)

Kierrettiin ranta molemmilta puolita ja tietty piti maistaa paistettuja muikkuja ja yks lättykin meni, ilman hilloa ja kermavaahtoa tietysti =)

Sumuisen tihkusateinen.. kaunis kotikaupunkini! 

Tässä förin vieressä olevassa puistossa kasvaa kastanja puita..joka syksy ne pudottavat piikiset pallonsa maahan ja sisältä löytyy mehevä ruskea kastaja..keräsin niitä kotiinkin ja Romikin tykästyi niihin..=) liiaksikin..yhden annoin ihmeteltäväksi, mutta otin sen ylös piiloon koirukselta kun alkoi sisällys jo uhkaavasti näkyä järsimisen tuloksena =)

Urheilupuisto ja tuulimylly siipineen..
Takas käveltiin toista rantaa ja Romikin rohkaistui kävelemään Barkerin puistossa..kotiin tullessa saatiin miehen serkku vaimonsa kanssa kahville. Sateesta huolimatta kiva päivä! =)

 

Syksy..

Syksy..

Alussa puut keltaisen kauniita, pikkuhiljaa lehdet putovat ja eräänä päivänä puiden oksat ilman lehtiä. Miten kaunis onkaan haapa syksy puvussaan, punaista ja oranssia lehdissään. Entä miten kauniin keltaisena loistaakaan vaahtera ja koivu..Vihreän havupuun vieressä ne kimaltelevat kultaisen kauniina.

 

Korkeanpaikan kammo!! =)

Askel askeleelta nousin korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin. Korkeanpaikan kammo alkoi tuntumaan jo jaloissa, tärinä kropassa jota en saanut lakkaamaan, suureni. Hengitys oli kiivaampaa, sydän takoi rinnassa pumpumpumpum, pumpumpum...tuskin sain hengitettyä niin huumava olotila oli. Mutta ylös oli päästävä, se upean kaunis maisema jonka kohtaisin siellä saisi unohtamaan pelon. Jatkoin kävelyä, syvä aavistus rinnassa että ehkä nyt pelkoni häipyy? ehkä nyt vihdoinkin voin kiivetä minne vaan..tähyilemään maiseman kauneutta, Jumalan maailman ihania aarteita, joita voi vain nähdä ylhäältä käsin. Siksi jatkoin nousua, hengitin kiivaasti, sydän takoi hullun lailla mutta päätin etteivät ne saa hallita minua. Rauhoitin itseäni.."no niin rauhoitu, et tipu, huomaatko? kaikki on hallinnassa..olet turvassa..luota itseesi..jalkoihisi eivät ne petä sinua, et pääse tippumaan, allasi on luja kallio joka ei petä, joka kestää, rauha, rauha..hengitä rauhallisesti..sisään ja ulos, hengitä sisään..ja puhalla ulos..huomaatko kaikki on hyvin? olet kalliolla, turvakalliolla! Siinä olet turvassa, siivet enkelin suojaavat, missä kuljetkin.."

Ja vihdoin saavutin sen ihanan vuoren laen, sen jota jo vuosia olin ihaillut kaukaa. Pelko oli saanut minut väistämään näitä tilanteita, se oli sitonut minut kahleilla, turruttavilla pelon kahleilla. Siinä olin kuin kärpänen hämähäkin verkossa, pyristelin ja pyristelin mutta irti en päässyt. Pyristely johti siihen että sotkeuduin vain pahemmin siihen verkkoon. Mutta nyt..vihdoinkin olisin vapaa..vapaa hengittämään ja iloitsemaan..iloitsemaan Jumalan ihanan luonnon kauneudesta. Miten iloitsinkaan siitä! Syvä rauha ja ilo täyttivät sydämeni. Tässä olen, kaiken kokeneena, elämästä kyllänsä saaneena. Kiitos kiitos..se vaan kaikuu sydämestäni.. ja ilo, ilo joka on yli ymmärryksen käyvä..ja se rauha..kuin hiljaa soljuva virta, syvä kuin joki, syvempi kuin mikään! Kiitos Jumalani!! Kiitos!!
-Irja Suhonen

Muistoja!! =)

MUISTOJA MENNEESTÄ

Yhdeksän vuotias ja koko elämä edessä. Lämmin kesäinen tuuli, aurinko ja lintujen laulu. Laiturin nokassa istuttiin ja nautittiin viimeisestä kesäpäivästä.
”Huomenna alkaa koulu” Sanoin sen syvä, pikkuisen surullinen huokaus äänessä.
Lämmin ihana kesä oli lopussa ja kaikki ne ihanat muistot talletettu syvälle sydämen sopukoihin, sinne missä ne hyvät ja kauniit muistot sijaitsevat.

Juostiin kilpaa ja pelattiin kymmenen tikkua laudalla. Leikittiin rosvoa ja poliisia sekä hypättiin ruutua yhdessä tyttöjen kanssa. Entäs sitten se Twistinarulla hyppääminen?! Siitä tykkäsin erikoisesti.

( talo jossa asuttiin ja saunarakennus joen rannalta )

Asuttiin maalla, talon vieressä oli saunarakennus, jossa oli laituri siihen ihanaan jokeen. Siinä pesin nuken vaatteitta usein. Erään kerran liukastuin siinä pestessä ja yht'äkkiä olin joen pohjalla. En edes huomannut miten se tapahtui mutta niin siinä vain kävi. En osannut uida, mutta onneksi laiturin vieressä ei ollut yhtä syvää kuin laiturin nokassa. Huh! Siitä selvittiin säikähdyksellä ja saihan se aikaan sen, että naapurin Tapio opetti minut uimaan.

(tässä saunalaituria ja siinä se ihana joki johon sitten tipahdin uppeluksiin..=) )

Kylässä oli saha, tukit uivat siinä sahan vieressä olevassa järvessä. Monesti hypimme siinä tukkien päällä, ollenkaan ajattelematta miten vaarallista puuhaa se oli. Olisihan tukki voinut pyörähtää ympäri ja joku meistä tippua sinne väliin. Miten hirvittävän varomattomia lapsena ollaankaan?! Ilmeisesti meillä kaikilla kylän lapsilla oli enkelivarjelus, sillä kukaan ei jäänyt tukkien alle. Laskettiin sitä joskus mäkeäkin siellä sahalla. Sahalla tehtiin lautoja tukkipuista ja sahatessa tuli hirvittävä määrä sahajauhoa. Sitä en muista millainen hihna oli, jossa tukit pyörivät sahatessa, mutta korkea se oli. Siitä hihnalta sitten laskettiin alas suureen sahanpuru kasaan ja hauskaa oli.

Erään kerran vuosia sitten sain kirjeen. Kirjeessä kysyttiin olinko se tyttö joka asui siellä kylällä, sinä vuonna ja sen ikäisenä. Olinhan minä se. Ilahduin kovasti kirjeestä, sillä sen lähettäjä oli silloinen naapurini Taina, jonka veli Tapio opetti minut uimaan. Paljon leikittiin yhdessä. Muutto toiseen kapunkiin erotti meidät ystävykset. Vuosikausiin, oikeesti kyllä vuosikymmeniin ei oltu missään tekemisissä. Jostakin Taina oli osoitteeni löytänyt, vaikka olin naimisiinmenon myötä vaihtanut nimeäkin. Siitä alkoi monien vuosien kirjottelu.

Muutaman kerran olen käynytkin siellä vanhassa kotipaikassa katsomassa. Kylä oli kuivunut kokoon, nykyään se on suurimmaksi osaksi vain kesämökki kylä. Jokeen ja koskeen on istutettu taimenia. Kylän keskustassa oli silloin ennen postitoimisto joka toimii nykyään kahvilana ja tanssejakin siellä järjestetään. Sieltä saa myös ostaa kalastusluvat. Kaunis paikka se on nykyäänkin, siellä on rauhallinen, leppoisa ilmapiiri.

Kulkiessani siellä kylän hiekkaisilla teillä, monet muistot valtasivat mieleni. ”Tuossa silloin talvella tehtiin lumikotia meille tytöille ja tuossa poimin kauniita kiviä. Tuossa puussa kiipeilitiin ja keksittiin jänniä tarinoita, entäs tuo metsä tuolla? Siellä kuljettiin ja puhuttiin metsätarinoita, kivissä nähtiin asuvan peikkoja sun muita metsän asukkeja, niitä satuolentoja. Tossa oli pelto johon isä kylvi perunoita ja tonne toiselle puolelle isä laitti sipulia, porkkanaa ja muita hyötykasveja ja kukkia laitettiin tonne, minäkin otin yhden siemenen ja kylvin sen tohon pusikon alle ja sitten koko kesän vaalin sitä, kertomatta kellekkään että mulla on aarre tuolla pusikon alla, se ihana kukan alku joka tekikin sitten syksyyn mennessä upeita kukkia. Suuri ylpeys täytti sydämeni silloin, minun oma kukkani! =) 

Ja onko tuo kivi se entisajan ”kallio” jota pitkin laskettiin liukua talvella? Noinko pieni se on? Voi ei =) on sitä pieni oltu..=) ja tossa me uitiin yleensä kun siinä oli matala hiekkaranta. Ja tohon taloon tuli aina vaan kesäksi asukkaita, sen omisti eräs ihana vanhempi täti joka tykkäs meistä kylän lapsista. Ja tuolla yks kylän tytöistä asui ja tosta mä kävelin talvella järven poikki kouluun, mulla tuli linja-autossa niin hirveen paha olo, että mielelläni kävelin vaikka matka oli pienelle tytölle pitkä 9 kilometriä. Samassa rannassa se tyttö joka asui siinä lähellä, ruokki aina kaloja ja niitä ihailtiin.” 

Voi se oli todella ihanaa aikaa, vaikka oltiin köyhiä kuin kirkonrotat, niin se ei pientä mieltä haitannut. Miten menneitten muisteleminen onkaan joskus kivaa?! Hyvät muistot saavat aikaan hyvän mielen ja huonoja muistoja ei tahdo edes muistella. Ne hävävät kuin tuhka tuulessa, sinne kauas olemattomiin.

Vaalitaan kaunista ja hyvää ne kasvavat meidän sydämessä monta monituista kultajyvää! <3

7.11-2012

Irja Suhonen

Metsän rauha!

Kuljin tässä meidän metsässä taas kuten usein ennenkin.
Ihastelin lintujen laulua, syksyn lehtien putoamista
ja niin kirkkaan kirkasta auringon paistetta.
Männyn havun neulaset vihreinä ympäri vuoden.
Lehtipuut pikkuhiljaa pudottavat lehtensä.
Luonto tuoksuu upealle, maatuville lehdille, raikkaan metsäiselle.
Rauha joka huokuu metsässä, saa sydämeni rauhoittumaan myös.
Täällä lähellä kaupunkia, liikenteen meteli tunkeutuu kaikkialle,
mutta silti metsässä koko olemus rauhoittuu.
Malttamattomana odotan taas sitä että päästäisiin Lapin rauhaan,
tai keski-suomeen jossa ystävät asuvat.
Siellä metsässä on hiljaista, liikenne sen verran rauhallisempaa ettei se kuulu metsään asti. Siihen asti kuljen täällä meidän metsässä ja nautin siitä kaikesta mitä tämä lähimaasto tuo eteeni!

Käytiin eräänä lauantaina tuolla Nuuksion kansallispuistossa, sieltä nämä "pitkospuut"

Kulkipa kerran metsässä tässä
Mies suurikenkäinen

Mietteissään asteli suon poikki mies

Kenkänsä kasteli kun suon poikki asteli
Kulki ja kummeksui polkuja maan

Laittoi hän sahan silloin laulamaan
Kirveensä kantoon kauniiseen
Sanoitta touhusi mies metsän tään

Muutti kannot lankuiksi 

poluille pitkospuiksi

Käveliöille iloksi 

Matkailijoille helpoksi

Kuivin jaloin astella

-Irja Suhonen

Leppiskin iloitsi syksyn auringossa!

Puun koristeena pieniä flamencomekkoisia sieniä..=)

Odottamaton voitto!!

ODOTTAMATON VOITTO

Nyt mentiin poika! sanoin hänelle hiljaa – otetaan voitto kotiin.

Kolme päivääkö siitä jo on? Niin se aika vaan meni, kuin siivillä. Niinhän siinä usein käy, varsinkin silloin kun on monta juttua päällekkäin, ettei ajan kulkua oikein edes huomaa. Mennään ja viuhdotaan eteenpäin, kuin paholainen olisi kintereillä ja sitten se äkkipysähdys! Huh! Tässä sitä nyt ollaan. Juuri kun ajattelin ettei siihen ole edes mahdollisuutta, niin siinä se oli, kuin käden ulottuvilla, kunhan pikkaisen vaan kurotan käteni niin saan sen...

Tiedätkö sen jutun jossa ollaan omenavarkaissa?! =)
- Se ihana punaisen mehevä omena on juuri siinä ulottuvillasi, mutta kun kurottaudut ottamaan sen, niin pyllähdät komeasti maahan ja siinä olet, housut rikki ja polvet verillä. Tätähän se tiesi mun uneni, kyllähän se odotettavissa oli mutta, mutta, kai sitä halus vaan voittaa, sattui mitä sattui. Ja niin siinä sitten kävi, oltiin ensin maassa polvet verillä, sydän monilla ruvilla, itkien sitä suurta pettymystä, ettei se niin vaan toteutunutkaan, se unelmani. Luulin ja tietysti toivoin, oikein kovastikkin, mutta luulohan ei ole tiedon väärti ja toivolla ei kauas purjehdita vaikka haluaisikin. Itkin ja itkin kunnes eivät kyyneleet enää virranneet. Ymmärsin ettei se ole aina omasta halusta kiinni, joskus elämään kuuluu ne pettymykset, ei kai sitä muuten kovapäinen opi. Mutta että niin paljon, se jo pisti ajattelemaan että onko voitto edes saavutettavissa?? Siinäpä kysymys, sitä mietin ja sitä kiersin kuin kissa kuumaa puuroa, suuri nälkä sydämessä. Odotin ja odotin, kunnes aika olisi kypsä sille ja siinähän se oli, kuin tarjottimella, kunhan vain kurottautuisin sen ottamaan. Sanotaan että odottavan aika on pitkä.,niin; niin se on. Mutta entäs sitten se, että asiat tapahtuvatkin ilman että edes olet odottanut? Sitä tässä nytkin odottaa, ilman että tietäisi edes odottavansa. Antaa aikojen mennä menojaan ja siihen tulee se salattu odottamattomuus, kuin tarjottimella tarjottu, kauniisti ojennettu, jotta ymmärtäisit tarttua tarjoukseen. Mutta jos et edes tiedä odottaa sitä, niin miten osaat tarttua siihen? Tuleeko se myrskytuulen lailla, jotta varmasti huomaat sen? Vaiko hiljaisena tuulenhyminänä? Jotta vain sydämesi ymmärtäisi sen? Jos se tulee hiljaa kuin varkain, niin mistä erotan sen? Onko se varmasti se, jota ajattelin? Onko se minulle tarkoitettu? Ja missä on sen kulkema tie? Osaanko kulkea sitä? Ja minne se lopulta vie? Kysymyksiä ihan tulvillaan pääkoppa. Siinä se on, kuin varkain. Se vei sydämeni, eikä edes kysynyt lupaa. Antoi vaan odottaa ensin itseään ja sitten kun olin siihen sotkeutunut, huomasin että tässä sitä ollaan, mopo suossa ja lujasti enkä edes odottanut sitä. Naurattaa jo ajatuskin siitä, että mopoilee suon laidalla, eikä varustaudu siihen että, kyllä se suonpohjakin sieltä omalle kohdalle tulee.

Huh, huh! Kaikkeen sitä ihminen joutuukin! Juuri kun odotti, odottamasta päästyäänkin sitä voittoa jota jo alun alkaen piti odottaa; Ottaa voitto kotiin! Helpommin sanottu kuin tehty. Jos tie on täynnä suonsilmäkkeitä, liejuista maastoa, niin mitä voit tehdä? Odottaa parempaa tietä? Vaiko parempia aikoja? Istuen siellä kaiken roskan keskellä odottamassa sitä mikä ei ehkä koskaan tapahdukkaan? Sitäkö pitäisi tehdä? Odottaa odottamatonta? Vaiko lakata kokonaan odottamasta? Kunpa osasinkin vastata. Kysyä osaan kyllä, sen huomaan mutta entä vastaus? Mistä sen löytää? Onko sillekkin oma tiensä? Mihin sen polku vie? Kysyn vaan! =) ...vaikka kysyä en kai saa, tai kuka sen sitten sitten sanoo mikä on oikein? Jos on kysyttävää, niin silloin kysytään ja piste!

Odottamaton voi tulla eteeni ihan koska vaan, odotin tai en. Se voi tulla kovalla ryminällä, myrskytuulen lailla ja sitten olet siinä, keskellä myrskynsilmäkettä. Kuljet sen mukana, ihan minne se sitten viekin. Tai sitten se tulee hiljaa, niin hiljaa ettet välttämättä osaa edes aavistaa. Vasta jälkeenpäin huomaat, että siinä se oli. Ihana hiljainen tuulenhyminä ja se se oli, se oli oikea tie. Et vain huomannut sitä, koska odotit sitä myrskyä, joka kyllä kulkikin sen edellä, mutta se ei ollut sinun tiesi. Siksi ikäänkuin unohdit enää edes kuulostella sitä, ajattelit että siinä se oli, kaiken myrskyn keskellä. Mutta ei, ei siellä se ei ollut sinun tiesi. Se kulkikin sitä hiljaista tuulenhyminän tietä, hiljaa kuin varkain, odottamatta. Niin se usein on, se tulee kuin varkain, huomaamatta. Kuljet siinä jo hyvän matkaa ja sitten alat ajattelemaan; josko se voisi olla tämä? Ja huomaat että kaukana niistä suonsilmäkkeistä tapahtuukin paljon hyviä asioita. Voittoja, joita odotitkin saapuvan. Tappioita, joita et halunnut odottaa, mutta jotka kuitenkin ovat osa sitä tietä. Kulje siis vaan, oli se tie sitten myrskytuulella alkanut, tai sillä ihanalla hiljaisella tuulen hyminällä. Kulje vaan. Se on se sinun tiesi, joka johtaa ihan varmasti siihen voittoon joka kotiin lopulta vie!

8.10-2012

Irja Suhonen

Kallion merkit!

Meidän metsässä on paljon kallioita..monia niistä en oo vielä 30 vuoden aikana ees nähnyt, monet jo olen kolunnut. Aina metsässä, luonnossa kävellessä mulla on tapana tarkkailla kaikkea. Juurakoita, kallioita, kaikkea mitä nyt luonnossa sattuu näkymään. Tänään aattelin laittaa joitakin kallioissa näkyviä juttuja katsottavaksesi..mitäköhän nää kaikki on? Onkohan joskus meidän metsässä ollut kalliopiirtäjiä? silloin vuosia sitten jolloin ei vielä kirjotuskieltä ollut keksitty?

Vai mistä on kysymys? Mitä ajattelet näistä?

Tässä pallo ja sitten ihmishahmo..

Tässä kuin iso silmä..ja oikeella oleva..hirvi?..vähän havun neulasten piilossa..seuraavalla kerralla kun kuljen tästä, pyyhin nuo havun neulaset pois edestä..

  Tässä vielä edellisestä kuvasta suurensin tuon silmän näköisen..

 

..ja eikös tää näytä isolta kalalta..valas?..

tai näinpäin vaikka soutuveneeltä?

..entä tää? mikäköhän tää on?? jalanjälki??

Syksyn kauneus!

Kaunista värikästä syksyä!!
Kävelin tässä taas kaupungille yks päivä ja osa kuvista siitä matkalta,
osan oon ottanut tuolta meidän ihanasta metsästä!

Syksy maalasi puiden lehdet..

Tyksin aidan väripillku tässä ilostuttaa kulkijoita...

Aidan välistä, 

sen jokaisesta raosta

Lehdet tiellä kulkijaa ilostuttaa!

Tahtoo tulla lehtimään tielle..=)

Mitäs sanot tästä värityksestä?
Hopeista, punaista, vihreetä ja sinistä..ruskeaakin pikkasen löytyy..=)

Lehtimatto keltainen

Syksyn kauniin värinen 

Nurmikolla ilostaa 

Kulkijoita loistollaan!

-Irja Suhonen

Inkkarisulka! =)

Pikkasen jotain kirjotus harjotelmaa linnun sulasta! =)

Pudotti sulkansa hopeisen

harmaan valkean värisen

Lintunen tuo kerran matkallaan

Miksi? ..sitä kysyn mä vaan

Löysi tuon sulan kauniin hopeisen

Polulta kerran pieni poikanen

" Inkkari hurja oon länkkärin

tästä teen päähineen sulkineen

Nimeksi tahtoisin laittaa kai

Inkkari Harmaa Varpunen Vain
Vai oiskohan sittenkin urheampaa, 

olla soturi suuri voittoisa?

Nimellä Suuri Karhu mua kutsuttais

ja kaikki kaikki mua kumartais"

Mietteisään kulki tuo poikanen

Olihan löytänyt aarteen sulkaisen

Piilosta ullakon nurkasta

vuosien jälkeen löytyi sulka tuo

Oli poika varttunut mieheksi 

ja ullakolla muisteli lapsuuttaan

Harmaa Varpunen ja Suuri Karhu tuo

unohtuivat taakse muiden leikkien

Vuodet kuluivat verkalleen

jäi sulka muistoksi ullakolle

 

Tarinoita monta voit nähdä sä

Pienessä mitättömässä esineessä

Anna vain sanojen pulpahtaa

tiedä vaikka joskus vielä aarteen löytää saat =) 
-Irja Suhonen

 

Isän rakkaus!

Yli talojen kattojen

Ristin loistavan nään

Se julistaa Isän rakkautta

Pienen pienelle ihmiselle

Se kertoo tarinaa karua ja kovaa

Pehmeää rakkautta, sille joka kaipaa

turvaa, syliä Isän rakkaan

Kun kuljen mä tiellä 

joskus vaaroja nään

Mutta mieleni tyyntyy 

kun ristin mä nään

Se vapautta, rauhaa ja puhtauttakin

mulle julistaa, siin olen turvassakin!

Siks kun kuljet sä ihminen tielläsi

Pysähdy sä matkalla hetkiseksi

Risti kertoa sulle voi tuskaa, kuolemaa

mut jos katsot sä kasvoja Isän rakkauden

nähdä voit, hän sua paljon rakasti

Siksi kuuntele, katso
siin voi olla aarteesi

-Irja Suhonen