Metsän rauha!

Kuljin tässä meidän metsässä taas kuten usein ennenkin.
Ihastelin lintujen laulua, syksyn lehtien putoamista
ja niin kirkkaan kirkasta auringon paistetta.
Männyn havun neulaset vihreinä ympäri vuoden.
Lehtipuut pikkuhiljaa pudottavat lehtensä.
Luonto tuoksuu upealle, maatuville lehdille, raikkaan metsäiselle.
Rauha joka huokuu metsässä, saa sydämeni rauhoittumaan myös.
Täällä lähellä kaupunkia, liikenteen meteli tunkeutuu kaikkialle,
mutta silti metsässä koko olemus rauhoittuu.
Malttamattomana odotan taas sitä että päästäisiin Lapin rauhaan,
tai keski-suomeen jossa ystävät asuvat.
Siellä metsässä on hiljaista, liikenne sen verran rauhallisempaa ettei se kuulu metsään asti. Siihen asti kuljen täällä meidän metsässä ja nautin siitä kaikesta mitä tämä lähimaasto tuo eteeni!

Käytiin eräänä lauantaina tuolla Nuuksion kansallispuistossa, sieltä nämä "pitkospuut"

Kulkipa kerran metsässä tässä
Mies suurikenkäinen

Mietteissään asteli suon poikki mies

Kenkänsä kasteli kun suon poikki asteli
Kulki ja kummeksui polkuja maan

Laittoi hän sahan silloin laulamaan
Kirveensä kantoon kauniiseen
Sanoitta touhusi mies metsän tään

Muutti kannot lankuiksi 

poluille pitkospuiksi

Käveliöille iloksi 

Matkailijoille helpoksi

Kuivin jaloin astella

-Irja Suhonen

Leppiskin iloitsi syksyn auringossa!

Puun koristeena pieniä flamencomekkoisia sieniä..=)

Odottamaton voitto!!

ODOTTAMATON VOITTO

Nyt mentiin poika! sanoin hänelle hiljaa – otetaan voitto kotiin.

Kolme päivääkö siitä jo on? Niin se aika vaan meni, kuin siivillä. Niinhän siinä usein käy, varsinkin silloin kun on monta juttua päällekkäin, ettei ajan kulkua oikein edes huomaa. Mennään ja viuhdotaan eteenpäin, kuin paholainen olisi kintereillä ja sitten se äkkipysähdys! Huh! Tässä sitä nyt ollaan. Juuri kun ajattelin ettei siihen ole edes mahdollisuutta, niin siinä se oli, kuin käden ulottuvilla, kunhan pikkaisen vaan kurotan käteni niin saan sen...

Tiedätkö sen jutun jossa ollaan omenavarkaissa?! =)
- Se ihana punaisen mehevä omena on juuri siinä ulottuvillasi, mutta kun kurottaudut ottamaan sen, niin pyllähdät komeasti maahan ja siinä olet, housut rikki ja polvet verillä. Tätähän se tiesi mun uneni, kyllähän se odotettavissa oli mutta, mutta, kai sitä halus vaan voittaa, sattui mitä sattui. Ja niin siinä sitten kävi, oltiin ensin maassa polvet verillä, sydän monilla ruvilla, itkien sitä suurta pettymystä, ettei se niin vaan toteutunutkaan, se unelmani. Luulin ja tietysti toivoin, oikein kovastikkin, mutta luulohan ei ole tiedon väärti ja toivolla ei kauas purjehdita vaikka haluaisikin. Itkin ja itkin kunnes eivät kyyneleet enää virranneet. Ymmärsin ettei se ole aina omasta halusta kiinni, joskus elämään kuuluu ne pettymykset, ei kai sitä muuten kovapäinen opi. Mutta että niin paljon, se jo pisti ajattelemaan että onko voitto edes saavutettavissa?? Siinäpä kysymys, sitä mietin ja sitä kiersin kuin kissa kuumaa puuroa, suuri nälkä sydämessä. Odotin ja odotin, kunnes aika olisi kypsä sille ja siinähän se oli, kuin tarjottimella, kunhan vain kurottautuisin sen ottamaan. Sanotaan että odottavan aika on pitkä.,niin; niin se on. Mutta entäs sitten se, että asiat tapahtuvatkin ilman että edes olet odottanut? Sitä tässä nytkin odottaa, ilman että tietäisi edes odottavansa. Antaa aikojen mennä menojaan ja siihen tulee se salattu odottamattomuus, kuin tarjottimella tarjottu, kauniisti ojennettu, jotta ymmärtäisit tarttua tarjoukseen. Mutta jos et edes tiedä odottaa sitä, niin miten osaat tarttua siihen? Tuleeko se myrskytuulen lailla, jotta varmasti huomaat sen? Vaiko hiljaisena tuulenhyminänä? Jotta vain sydämesi ymmärtäisi sen? Jos se tulee hiljaa kuin varkain, niin mistä erotan sen? Onko se varmasti se, jota ajattelin? Onko se minulle tarkoitettu? Ja missä on sen kulkema tie? Osaanko kulkea sitä? Ja minne se lopulta vie? Kysymyksiä ihan tulvillaan pääkoppa. Siinä se on, kuin varkain. Se vei sydämeni, eikä edes kysynyt lupaa. Antoi vaan odottaa ensin itseään ja sitten kun olin siihen sotkeutunut, huomasin että tässä sitä ollaan, mopo suossa ja lujasti enkä edes odottanut sitä. Naurattaa jo ajatuskin siitä, että mopoilee suon laidalla, eikä varustaudu siihen että, kyllä se suonpohjakin sieltä omalle kohdalle tulee.

Huh, huh! Kaikkeen sitä ihminen joutuukin! Juuri kun odotti, odottamasta päästyäänkin sitä voittoa jota jo alun alkaen piti odottaa; Ottaa voitto kotiin! Helpommin sanottu kuin tehty. Jos tie on täynnä suonsilmäkkeitä, liejuista maastoa, niin mitä voit tehdä? Odottaa parempaa tietä? Vaiko parempia aikoja? Istuen siellä kaiken roskan keskellä odottamassa sitä mikä ei ehkä koskaan tapahdukkaan? Sitäkö pitäisi tehdä? Odottaa odottamatonta? Vaiko lakata kokonaan odottamasta? Kunpa osasinkin vastata. Kysyä osaan kyllä, sen huomaan mutta entä vastaus? Mistä sen löytää? Onko sillekkin oma tiensä? Mihin sen polku vie? Kysyn vaan! =) ...vaikka kysyä en kai saa, tai kuka sen sitten sitten sanoo mikä on oikein? Jos on kysyttävää, niin silloin kysytään ja piste!

Odottamaton voi tulla eteeni ihan koska vaan, odotin tai en. Se voi tulla kovalla ryminällä, myrskytuulen lailla ja sitten olet siinä, keskellä myrskynsilmäkettä. Kuljet sen mukana, ihan minne se sitten viekin. Tai sitten se tulee hiljaa, niin hiljaa ettet välttämättä osaa edes aavistaa. Vasta jälkeenpäin huomaat, että siinä se oli. Ihana hiljainen tuulenhyminä ja se se oli, se oli oikea tie. Et vain huomannut sitä, koska odotit sitä myrskyä, joka kyllä kulkikin sen edellä, mutta se ei ollut sinun tiesi. Siksi ikäänkuin unohdit enää edes kuulostella sitä, ajattelit että siinä se oli, kaiken myrskyn keskellä. Mutta ei, ei siellä se ei ollut sinun tiesi. Se kulkikin sitä hiljaista tuulenhyminän tietä, hiljaa kuin varkain, odottamatta. Niin se usein on, se tulee kuin varkain, huomaamatta. Kuljet siinä jo hyvän matkaa ja sitten alat ajattelemaan; josko se voisi olla tämä? Ja huomaat että kaukana niistä suonsilmäkkeistä tapahtuukin paljon hyviä asioita. Voittoja, joita odotitkin saapuvan. Tappioita, joita et halunnut odottaa, mutta jotka kuitenkin ovat osa sitä tietä. Kulje siis vaan, oli se tie sitten myrskytuulella alkanut, tai sillä ihanalla hiljaisella tuulen hyminällä. Kulje vaan. Se on se sinun tiesi, joka johtaa ihan varmasti siihen voittoon joka kotiin lopulta vie!

8.10-2012

Irja Suhonen