..tuoksusta sen jo tunsin!

Se oli eräs varhainen syksy aamu. Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikasemmin. Lintusten vaimea sirkutus kuului metsän reunalta ja sillä hetkellä sen tiesin. Se oli aivan kuin pieni aavistus mutta syvempi sellainen. Se kutkutti tuolla syvällä sydämessä, olisihan se jo pitänyt tietää aiemminkin. Sen tunsi jo tuoksusta, kylmästä viimasta joka tunki puseron läpi kävellessä, metsän hiljaisuudesta ja liikkumattomuudesta. Se enteili talvimyrskyä; sitä ensimmäistä, sitä joka puhaltaa puut puhtaiksi syksyn lehdistä, täyttää polut keltaisella lehtimatolla, kuuraa puiden oksat ja nurmikon valkoisen kauniiksi, huurteisen sokeriseksi. 

Ja tulihan se, se talvimyrsky. Se heitti yöllä rakeita peltikattoon kovalla ropinalla. Herätti talonväen parvekkeelle ihmettelemään kolinaa. Tallasi nurmikon valkeilla lumihöttösillä, kovilla sellaisilla. Kuurasi puut aamun usvassa, iloksi ihmisille. Pirteytti ilman pikku pakkasella. Huurrutti hengityksen kävellessä. Kattoi metsän väelle kallioille syksypöydän lehdistä ja rakeista. 

Sellainen se oli ensimmäinen talvipäivä. Siitä tiesi syksyn olevan auttamattomasti ohi ja siitä tiesi talven alkavan. Pakkanen, raekuurot, lumisateet ja kirpeän pirteät aurinkokelit olivat edessäpäin. Huurretta hengityksessä, pakkaspojan puremia pirteitä poskia. Valkoisia hankia ja puiden oksien taipumista lumikuorman alla. Mäenlaskua..jos ei nyt kelkalla niin peppuluistia ja liukumisia liukkailla metsäkallioilla. Varovainen sai olla jottei satu vahinkoja. 

Niin ne vuodenajat vaihtuvat, talvi edessä, kaikkine ihanuuksineen. Lumen kauneus puissa ja metsässä. Joulun odotusta ja sen jälkeen taas uuden kevään alkua. Puiden lehtien avaamisen ihastelua, jäiden lähtöä ja lumien sulamista. Pikkuisten uusien alkujen päivää luonnossa. Miten kaunista Suomen vuoden aikojen vaihtelut ovatkaan! Miten kauniin maan kaikkineen Jumala meille antoikaan!

21.10-2013

Irja Suhonen