Tee...kaarisilta tee!

Aale Tynni runoilee upeasti...

 

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet,

vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.

Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain,
multa-anturoin - miten sillan kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on vahvempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niistä sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.
~ Aale Tynni ~

..sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan..minullakin..

ja silti Jumala sanoi: 

Tee kaarisilta, tee silta joka loistaa Jumalan ihmeellistä kunnia ja valoa säteilee

Tee kaarisilta ylitse syvyyden,
tee silta joka vie maan pimeydestä taivaan valoon, sinutkin joka siltaa teet

He tulevat raskain multa anturoin..minäkin ja silti...tee kaarisilta..ylitse syvyyden, taivaan kirkkauteen..sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan..minullakin!

Ja kun siltaa teet, laita siihen kappale niiden sydämistä joita rakastat, he antavat kyllä anteeksi kun sillan rakennat..

ja muista kun kaarisiltaa teet, älä salpaa surua, kyyneleitä luotasi sillä kirkkaimmin loistavat kyyneleet kaarisillalla joka taivaallista valoa säteilee!
-Irja Suhonen

Jumalan tuuli puhalla puhalla!!

Jumalan tuuli puhalla!

Jumalan tuuli puhalla, puhalla
Pilvet taivaalla liikkuu
Myrskypilvet tummat ja mustat
väistyy kun valo säihkyy

Sana vain ja pimeys väistyy!

Jumalan tuuli puhalla 
puhtaaksi kaikki teet
Murretun saat parantaa 
Särkyneen ehjäksi saat

Jumalan tuuli puhalla, puhalla
Puhalla puhtaaksi purjeeni
Anna uuden tuulen tuulla
Sydämeni palavaks jälleen tee
Puhalla niin että maat ja mannut
kuulla voi äänen Jeesuksen !!


15.11-2013
Irja Suhonen

Asikkalan puiset rattaat!

ASIKKALAN PUISET RATTAAT!

Asikkalan asikkalan puiset rattaat
Kuningasta kerran kuljetti
Poikki pellon, ojan ja tien
Kuningasta kuljetti rattaat nuo
Pellolla kurjet, ojassa vesi ja tiellä kulki kurjat kulkijat nuo

Huusipa pellolla kurjet tälle kuninkaalle, rattailla kulkevalle
" Hei kunkku tule tule katso ja kuunnellakkin saat,
kun kurjet nää syksyä tanssivat vaan"
Mut kunkkupa se kintaalla kurjille viittas,
vähänkö se kurkien tanssista piittas

Kulki ja kulki rattaat nuo,
asikkalan, asikkalan puiset rattaat,
kuningasta kuljetti rattaillaan
Tulipa vastaan oja pieni tuo, huuto siitä kuului
" Hei kunkku tule tule katso ja kuunnellakkin saat,
kun oja pieni virtoineen laulaa vaan.
Kuunnella saat ja jos jano sulla on
kumarru ja juo on vesi puhdas tuo
" Mut kunkkupa kintaalla viittas
ja vähänkö siitä piittas
ja niin lähti rattaat eteenpäin nuo

Kulki ja kulki rattaat nuo,
asikkalan, asikkalan puiset rattaat
Kunkkua kuljetti rattaissaan
Kulkipa tiellä maan kurjat nuo
Pysähtyivät rattaat ja kunkku siellä viittas
" Hei kurjat kulkijat kuunnelkaa,
ethän kintaalla viittaa jos sulle kutsun tuon.
Tule, tule rattaille,
asikkalan, asikkalan puisille rattaille,
joka kunkkua kuljettaa rattaillaan.
Jos jano sulla on,
saat kyydin ojan luo,
siellä on tehtävä ainoastaan
tuo...nöyrry, kiitä, kumarru ja juo "
Mut kurjat kulkijat siitäkö piittas,
ne kunkulle asikkalan kintaalla viittas
ja niin päättyi loru tuo

Jäivät pellolle asikkalan puiset rattaat
ja vähänkö siitä kunkku piittas
se kintaalla asikkalan sille viittas
8.11-2013

Irja Suhonen

Niin suuri on meri!

Niin syvä on meri ja aallot sen korkeat
Niin pieni on purteni ja heikot ovat voimani

Mut turvanani mulla, suuri Isä Taivainen 

meren ja maan valtias

Pelkäisinkö silloin mitään tai ketään?

Ei mun kallioni mua petä

Lujana ja viimeisenä Hän seisoo multien päällä
Silloinkin kun voimani pettää ja kalliot sortuu

siellä Hän on..
Hänen viittansa liepeet tuulessa hulmuavat

Hänen arpiset kätensä avoinna mua odottavat

Silloinkin kun epäilen ja kaikki ympärilläni sortuu

Siellä Hän seisoo

Hän Herrani...

Ja viimeisenä Hän seisoo multien päällä!!

Niin..niin syvä on meri ja aallot sen korkeat..

ja laaja on maailma ja suuret ovat meret sen

ja niin korkeat ovat aallot
-Irja Suhonen

Heitti syksy jo viimeiset värit kehiin!

Heitti syksy jo viimeiset värit kehiin
Upotti punaiset, oranssit, keltaiset lehtiin
Säästi vihreän, harmaan ja valkoisen talveksi

Harmaata lehtipuiden oksille
Vihreetä havupuiden havuille
Untapeitteeksi valkoisen hunnun
Kauniiksi kuorrutteeksi maalle ja kiville
Kalliot kaunisti valkoiseksi
Järvetkin jäädytti pakkasella

Kyllä nyt kelpaa hiihdellä, luistella
Laskea mäkeä kelkalla, pulkalla
Iloita, riemuita syksystä, talvesta
Vaihteesta vuoden, muillekkin iloa tuoden

Odotti kevättä kukkaketoineen

Ja riemuitsi talvesta riemuineen, lumineen!
-Irja Suhonen

..tuoksusta sen jo tunsin!

Se oli eräs varhainen syksy aamu. Aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikasemmin. Lintusten vaimea sirkutus kuului metsän reunalta ja sillä hetkellä sen tiesin. Se oli aivan kuin pieni aavistus mutta syvempi sellainen. Se kutkutti tuolla syvällä sydämessä, olisihan se jo pitänyt tietää aiemminkin. Sen tunsi jo tuoksusta, kylmästä viimasta joka tunki puseron läpi kävellessä, metsän hiljaisuudesta ja liikkumattomuudesta. Se enteili talvimyrskyä; sitä ensimmäistä, sitä joka puhaltaa puut puhtaiksi syksyn lehdistä, täyttää polut keltaisella lehtimatolla, kuuraa puiden oksat ja nurmikon valkoisen kauniiksi, huurteisen sokeriseksi. 

Ja tulihan se, se talvimyrsky. Se heitti yöllä rakeita peltikattoon kovalla ropinalla. Herätti talonväen parvekkeelle ihmettelemään kolinaa. Tallasi nurmikon valkeilla lumihöttösillä, kovilla sellaisilla. Kuurasi puut aamun usvassa, iloksi ihmisille. Pirteytti ilman pikku pakkasella. Huurrutti hengityksen kävellessä. Kattoi metsän väelle kallioille syksypöydän lehdistä ja rakeista. 

Sellainen se oli ensimmäinen talvipäivä. Siitä tiesi syksyn olevan auttamattomasti ohi ja siitä tiesi talven alkavan. Pakkanen, raekuurot, lumisateet ja kirpeän pirteät aurinkokelit olivat edessäpäin. Huurretta hengityksessä, pakkaspojan puremia pirteitä poskia. Valkoisia hankia ja puiden oksien taipumista lumikuorman alla. Mäenlaskua..jos ei nyt kelkalla niin peppuluistia ja liukumisia liukkailla metsäkallioilla. Varovainen sai olla jottei satu vahinkoja. 

Niin ne vuodenajat vaihtuvat, talvi edessä, kaikkine ihanuuksineen. Lumen kauneus puissa ja metsässä. Joulun odotusta ja sen jälkeen taas uuden kevään alkua. Puiden lehtien avaamisen ihastelua, jäiden lähtöä ja lumien sulamista. Pikkuisten uusien alkujen päivää luonnossa. Miten kaunista Suomen vuoden aikojen vaihtelut ovatkaan! Miten kauniin maan kaikkineen Jumala meille antoikaan!

21.10-2013

Irja Suhonen

Kaupunkikävelyä silakkamarkkinoilla!!

Tihkusateisena päivänä käveltiin kaupungin rantaan silakkamarkkinoille. Romi koirus mukana tietty, mutta pikkuinen ei tohtinut kävellä..kaupungin äänet varmasti pelottivat pientä. Otin koiruksen takkini sisään ja sieltä oli turvallista katsella maailmaa.
Siellä se pikkuinen pää näkyy takkini sisältä..=)

Kierrettiin ranta molemmilta puolita ja tietty piti maistaa paistettuja muikkuja ja yks lättykin meni, ilman hilloa ja kermavaahtoa tietysti =)

Sumuisen tihkusateinen.. kaunis kotikaupunkini! 

Tässä förin vieressä olevassa puistossa kasvaa kastanja puita..joka syksy ne pudottavat piikiset pallonsa maahan ja sisältä löytyy mehevä ruskea kastaja..keräsin niitä kotiinkin ja Romikin tykästyi niihin..=) liiaksikin..yhden annoin ihmeteltäväksi, mutta otin sen ylös piiloon koirukselta kun alkoi sisällys jo uhkaavasti näkyä järsimisen tuloksena =)

Urheilupuisto ja tuulimylly siipineen..
Takas käveltiin toista rantaa ja Romikin rohkaistui kävelemään Barkerin puistossa..kotiin tullessa saatiin miehen serkku vaimonsa kanssa kahville. Sateesta huolimatta kiva päivä! =)

 

Syksy..

Syksy..

Alussa puut keltaisen kauniita, pikkuhiljaa lehdet putovat ja eräänä päivänä puiden oksat ilman lehtiä. Miten kaunis onkaan haapa syksy puvussaan, punaista ja oranssia lehdissään. Entä miten kauniin keltaisena loistaakaan vaahtera ja koivu..Vihreän havupuun vieressä ne kimaltelevat kultaisen kauniina.

 

Korkeanpaikan kammo!! =)

Askel askeleelta nousin korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin. Korkeanpaikan kammo alkoi tuntumaan jo jaloissa, tärinä kropassa jota en saanut lakkaamaan, suureni. Hengitys oli kiivaampaa, sydän takoi rinnassa pumpumpumpum, pumpumpum...tuskin sain hengitettyä niin huumava olotila oli. Mutta ylös oli päästävä, se upean kaunis maisema jonka kohtaisin siellä saisi unohtamaan pelon. Jatkoin kävelyä, syvä aavistus rinnassa että ehkä nyt pelkoni häipyy? ehkä nyt vihdoinkin voin kiivetä minne vaan..tähyilemään maiseman kauneutta, Jumalan maailman ihania aarteita, joita voi vain nähdä ylhäältä käsin. Siksi jatkoin nousua, hengitin kiivaasti, sydän takoi hullun lailla mutta päätin etteivät ne saa hallita minua. Rauhoitin itseäni.."no niin rauhoitu, et tipu, huomaatko? kaikki on hallinnassa..olet turvassa..luota itseesi..jalkoihisi eivät ne petä sinua, et pääse tippumaan, allasi on luja kallio joka ei petä, joka kestää, rauha, rauha..hengitä rauhallisesti..sisään ja ulos, hengitä sisään..ja puhalla ulos..huomaatko kaikki on hyvin? olet kalliolla, turvakalliolla! Siinä olet turvassa, siivet enkelin suojaavat, missä kuljetkin.."

Ja vihdoin saavutin sen ihanan vuoren laen, sen jota jo vuosia olin ihaillut kaukaa. Pelko oli saanut minut väistämään näitä tilanteita, se oli sitonut minut kahleilla, turruttavilla pelon kahleilla. Siinä olin kuin kärpänen hämähäkin verkossa, pyristelin ja pyristelin mutta irti en päässyt. Pyristely johti siihen että sotkeuduin vain pahemmin siihen verkkoon. Mutta nyt..vihdoinkin olisin vapaa..vapaa hengittämään ja iloitsemaan..iloitsemaan Jumalan ihanan luonnon kauneudesta. Miten iloitsinkaan siitä! Syvä rauha ja ilo täyttivät sydämeni. Tässä olen, kaiken kokeneena, elämästä kyllänsä saaneena. Kiitos kiitos..se vaan kaikuu sydämestäni.. ja ilo, ilo joka on yli ymmärryksen käyvä..ja se rauha..kuin hiljaa soljuva virta, syvä kuin joki, syvempi kuin mikään! Kiitos Jumalani!! Kiitos!!
-Irja Suhonen

Muistoja!! =)

MUISTOJA MENNEESTÄ

Yhdeksän vuotias ja koko elämä edessä. Lämmin kesäinen tuuli, aurinko ja lintujen laulu. Laiturin nokassa istuttiin ja nautittiin viimeisestä kesäpäivästä.
”Huomenna alkaa koulu” Sanoin sen syvä, pikkuisen surullinen huokaus äänessä.
Lämmin ihana kesä oli lopussa ja kaikki ne ihanat muistot talletettu syvälle sydämen sopukoihin, sinne missä ne hyvät ja kauniit muistot sijaitsevat.

Juostiin kilpaa ja pelattiin kymmenen tikkua laudalla. Leikittiin rosvoa ja poliisia sekä hypättiin ruutua yhdessä tyttöjen kanssa. Entäs sitten se Twistinarulla hyppääminen?! Siitä tykkäsin erikoisesti.

( talo jossa asuttiin ja saunarakennus joen rannalta )

Asuttiin maalla, talon vieressä oli saunarakennus, jossa oli laituri siihen ihanaan jokeen. Siinä pesin nuken vaatteitta usein. Erään kerran liukastuin siinä pestessä ja yht'äkkiä olin joen pohjalla. En edes huomannut miten se tapahtui mutta niin siinä vain kävi. En osannut uida, mutta onneksi laiturin vieressä ei ollut yhtä syvää kuin laiturin nokassa. Huh! Siitä selvittiin säikähdyksellä ja saihan se aikaan sen, että naapurin Tapio opetti minut uimaan.

(tässä saunalaituria ja siinä se ihana joki johon sitten tipahdin uppeluksiin..=) )

Kylässä oli saha, tukit uivat siinä sahan vieressä olevassa järvessä. Monesti hypimme siinä tukkien päällä, ollenkaan ajattelematta miten vaarallista puuhaa se oli. Olisihan tukki voinut pyörähtää ympäri ja joku meistä tippua sinne väliin. Miten hirvittävän varomattomia lapsena ollaankaan?! Ilmeisesti meillä kaikilla kylän lapsilla oli enkelivarjelus, sillä kukaan ei jäänyt tukkien alle. Laskettiin sitä joskus mäkeäkin siellä sahalla. Sahalla tehtiin lautoja tukkipuista ja sahatessa tuli hirvittävä määrä sahajauhoa. Sitä en muista millainen hihna oli, jossa tukit pyörivät sahatessa, mutta korkea se oli. Siitä hihnalta sitten laskettiin alas suureen sahanpuru kasaan ja hauskaa oli.

Erään kerran vuosia sitten sain kirjeen. Kirjeessä kysyttiin olinko se tyttö joka asui siellä kylällä, sinä vuonna ja sen ikäisenä. Olinhan minä se. Ilahduin kovasti kirjeestä, sillä sen lähettäjä oli silloinen naapurini Taina, jonka veli Tapio opetti minut uimaan. Paljon leikittiin yhdessä. Muutto toiseen kapunkiin erotti meidät ystävykset. Vuosikausiin, oikeesti kyllä vuosikymmeniin ei oltu missään tekemisissä. Jostakin Taina oli osoitteeni löytänyt, vaikka olin naimisiinmenon myötä vaihtanut nimeäkin. Siitä alkoi monien vuosien kirjottelu.

Muutaman kerran olen käynytkin siellä vanhassa kotipaikassa katsomassa. Kylä oli kuivunut kokoon, nykyään se on suurimmaksi osaksi vain kesämökki kylä. Jokeen ja koskeen on istutettu taimenia. Kylän keskustassa oli silloin ennen postitoimisto joka toimii nykyään kahvilana ja tanssejakin siellä järjestetään. Sieltä saa myös ostaa kalastusluvat. Kaunis paikka se on nykyäänkin, siellä on rauhallinen, leppoisa ilmapiiri.

Kulkiessani siellä kylän hiekkaisilla teillä, monet muistot valtasivat mieleni. ”Tuossa silloin talvella tehtiin lumikotia meille tytöille ja tuossa poimin kauniita kiviä. Tuossa puussa kiipeilitiin ja keksittiin jänniä tarinoita, entäs tuo metsä tuolla? Siellä kuljettiin ja puhuttiin metsätarinoita, kivissä nähtiin asuvan peikkoja sun muita metsän asukkeja, niitä satuolentoja. Tossa oli pelto johon isä kylvi perunoita ja tonne toiselle puolelle isä laitti sipulia, porkkanaa ja muita hyötykasveja ja kukkia laitettiin tonne, minäkin otin yhden siemenen ja kylvin sen tohon pusikon alle ja sitten koko kesän vaalin sitä, kertomatta kellekkään että mulla on aarre tuolla pusikon alla, se ihana kukan alku joka tekikin sitten syksyyn mennessä upeita kukkia. Suuri ylpeys täytti sydämeni silloin, minun oma kukkani! =) 

Ja onko tuo kivi se entisajan ”kallio” jota pitkin laskettiin liukua talvella? Noinko pieni se on? Voi ei =) on sitä pieni oltu..=) ja tossa me uitiin yleensä kun siinä oli matala hiekkaranta. Ja tohon taloon tuli aina vaan kesäksi asukkaita, sen omisti eräs ihana vanhempi täti joka tykkäs meistä kylän lapsista. Ja tuolla yks kylän tytöistä asui ja tosta mä kävelin talvella järven poikki kouluun, mulla tuli linja-autossa niin hirveen paha olo, että mielelläni kävelin vaikka matka oli pienelle tytölle pitkä 9 kilometriä. Samassa rannassa se tyttö joka asui siinä lähellä, ruokki aina kaloja ja niitä ihailtiin.” 

Voi se oli todella ihanaa aikaa, vaikka oltiin köyhiä kuin kirkonrotat, niin se ei pientä mieltä haitannut. Miten menneitten muisteleminen onkaan joskus kivaa?! Hyvät muistot saavat aikaan hyvän mielen ja huonoja muistoja ei tahdo edes muistella. Ne hävävät kuin tuhka tuulessa, sinne kauas olemattomiin.

Vaalitaan kaunista ja hyvää ne kasvavat meidän sydämessä monta monituista kultajyvää! <3

7.11-2012

Irja Suhonen

Metsän rauha!

Kuljin tässä meidän metsässä taas kuten usein ennenkin.
Ihastelin lintujen laulua, syksyn lehtien putoamista
ja niin kirkkaan kirkasta auringon paistetta.
Männyn havun neulaset vihreinä ympäri vuoden.
Lehtipuut pikkuhiljaa pudottavat lehtensä.
Luonto tuoksuu upealle, maatuville lehdille, raikkaan metsäiselle.
Rauha joka huokuu metsässä, saa sydämeni rauhoittumaan myös.
Täällä lähellä kaupunkia, liikenteen meteli tunkeutuu kaikkialle,
mutta silti metsässä koko olemus rauhoittuu.
Malttamattomana odotan taas sitä että päästäisiin Lapin rauhaan,
tai keski-suomeen jossa ystävät asuvat.
Siellä metsässä on hiljaista, liikenne sen verran rauhallisempaa ettei se kuulu metsään asti. Siihen asti kuljen täällä meidän metsässä ja nautin siitä kaikesta mitä tämä lähimaasto tuo eteeni!

Käytiin eräänä lauantaina tuolla Nuuksion kansallispuistossa, sieltä nämä "pitkospuut"

Kulkipa kerran metsässä tässä
Mies suurikenkäinen

Mietteissään asteli suon poikki mies

Kenkänsä kasteli kun suon poikki asteli
Kulki ja kummeksui polkuja maan

Laittoi hän sahan silloin laulamaan
Kirveensä kantoon kauniiseen
Sanoitta touhusi mies metsän tään

Muutti kannot lankuiksi 

poluille pitkospuiksi

Käveliöille iloksi 

Matkailijoille helpoksi

Kuivin jaloin astella

-Irja Suhonen

Leppiskin iloitsi syksyn auringossa!

Puun koristeena pieniä flamencomekkoisia sieniä..=)

Odottamaton voitto!!

ODOTTAMATON VOITTO

Nyt mentiin poika! sanoin hänelle hiljaa – otetaan voitto kotiin.

Kolme päivääkö siitä jo on? Niin se aika vaan meni, kuin siivillä. Niinhän siinä usein käy, varsinkin silloin kun on monta juttua päällekkäin, ettei ajan kulkua oikein edes huomaa. Mennään ja viuhdotaan eteenpäin, kuin paholainen olisi kintereillä ja sitten se äkkipysähdys! Huh! Tässä sitä nyt ollaan. Juuri kun ajattelin ettei siihen ole edes mahdollisuutta, niin siinä se oli, kuin käden ulottuvilla, kunhan pikkaisen vaan kurotan käteni niin saan sen...

Tiedätkö sen jutun jossa ollaan omenavarkaissa?! =)
- Se ihana punaisen mehevä omena on juuri siinä ulottuvillasi, mutta kun kurottaudut ottamaan sen, niin pyllähdät komeasti maahan ja siinä olet, housut rikki ja polvet verillä. Tätähän se tiesi mun uneni, kyllähän se odotettavissa oli mutta, mutta, kai sitä halus vaan voittaa, sattui mitä sattui. Ja niin siinä sitten kävi, oltiin ensin maassa polvet verillä, sydän monilla ruvilla, itkien sitä suurta pettymystä, ettei se niin vaan toteutunutkaan, se unelmani. Luulin ja tietysti toivoin, oikein kovastikkin, mutta luulohan ei ole tiedon väärti ja toivolla ei kauas purjehdita vaikka haluaisikin. Itkin ja itkin kunnes eivät kyyneleet enää virranneet. Ymmärsin ettei se ole aina omasta halusta kiinni, joskus elämään kuuluu ne pettymykset, ei kai sitä muuten kovapäinen opi. Mutta että niin paljon, se jo pisti ajattelemaan että onko voitto edes saavutettavissa?? Siinäpä kysymys, sitä mietin ja sitä kiersin kuin kissa kuumaa puuroa, suuri nälkä sydämessä. Odotin ja odotin, kunnes aika olisi kypsä sille ja siinähän se oli, kuin tarjottimella, kunhan vain kurottautuisin sen ottamaan. Sanotaan että odottavan aika on pitkä.,niin; niin se on. Mutta entäs sitten se, että asiat tapahtuvatkin ilman että edes olet odottanut? Sitä tässä nytkin odottaa, ilman että tietäisi edes odottavansa. Antaa aikojen mennä menojaan ja siihen tulee se salattu odottamattomuus, kuin tarjottimella tarjottu, kauniisti ojennettu, jotta ymmärtäisit tarttua tarjoukseen. Mutta jos et edes tiedä odottaa sitä, niin miten osaat tarttua siihen? Tuleeko se myrskytuulen lailla, jotta varmasti huomaat sen? Vaiko hiljaisena tuulenhyminänä? Jotta vain sydämesi ymmärtäisi sen? Jos se tulee hiljaa kuin varkain, niin mistä erotan sen? Onko se varmasti se, jota ajattelin? Onko se minulle tarkoitettu? Ja missä on sen kulkema tie? Osaanko kulkea sitä? Ja minne se lopulta vie? Kysymyksiä ihan tulvillaan pääkoppa. Siinä se on, kuin varkain. Se vei sydämeni, eikä edes kysynyt lupaa. Antoi vaan odottaa ensin itseään ja sitten kun olin siihen sotkeutunut, huomasin että tässä sitä ollaan, mopo suossa ja lujasti enkä edes odottanut sitä. Naurattaa jo ajatuskin siitä, että mopoilee suon laidalla, eikä varustaudu siihen että, kyllä se suonpohjakin sieltä omalle kohdalle tulee.

Huh, huh! Kaikkeen sitä ihminen joutuukin! Juuri kun odotti, odottamasta päästyäänkin sitä voittoa jota jo alun alkaen piti odottaa; Ottaa voitto kotiin! Helpommin sanottu kuin tehty. Jos tie on täynnä suonsilmäkkeitä, liejuista maastoa, niin mitä voit tehdä? Odottaa parempaa tietä? Vaiko parempia aikoja? Istuen siellä kaiken roskan keskellä odottamassa sitä mikä ei ehkä koskaan tapahdukkaan? Sitäkö pitäisi tehdä? Odottaa odottamatonta? Vaiko lakata kokonaan odottamasta? Kunpa osasinkin vastata. Kysyä osaan kyllä, sen huomaan mutta entä vastaus? Mistä sen löytää? Onko sillekkin oma tiensä? Mihin sen polku vie? Kysyn vaan! =) ...vaikka kysyä en kai saa, tai kuka sen sitten sitten sanoo mikä on oikein? Jos on kysyttävää, niin silloin kysytään ja piste!

Odottamaton voi tulla eteeni ihan koska vaan, odotin tai en. Se voi tulla kovalla ryminällä, myrskytuulen lailla ja sitten olet siinä, keskellä myrskynsilmäkettä. Kuljet sen mukana, ihan minne se sitten viekin. Tai sitten se tulee hiljaa, niin hiljaa ettet välttämättä osaa edes aavistaa. Vasta jälkeenpäin huomaat, että siinä se oli. Ihana hiljainen tuulenhyminä ja se se oli, se oli oikea tie. Et vain huomannut sitä, koska odotit sitä myrskyä, joka kyllä kulkikin sen edellä, mutta se ei ollut sinun tiesi. Siksi ikäänkuin unohdit enää edes kuulostella sitä, ajattelit että siinä se oli, kaiken myrskyn keskellä. Mutta ei, ei siellä se ei ollut sinun tiesi. Se kulkikin sitä hiljaista tuulenhyminän tietä, hiljaa kuin varkain, odottamatta. Niin se usein on, se tulee kuin varkain, huomaamatta. Kuljet siinä jo hyvän matkaa ja sitten alat ajattelemaan; josko se voisi olla tämä? Ja huomaat että kaukana niistä suonsilmäkkeistä tapahtuukin paljon hyviä asioita. Voittoja, joita odotitkin saapuvan. Tappioita, joita et halunnut odottaa, mutta jotka kuitenkin ovat osa sitä tietä. Kulje siis vaan, oli se tie sitten myrskytuulella alkanut, tai sillä ihanalla hiljaisella tuulen hyminällä. Kulje vaan. Se on se sinun tiesi, joka johtaa ihan varmasti siihen voittoon joka kotiin lopulta vie!

8.10-2012

Irja Suhonen

Kallion merkit!

Meidän metsässä on paljon kallioita..monia niistä en oo vielä 30 vuoden aikana ees nähnyt, monet jo olen kolunnut. Aina metsässä, luonnossa kävellessä mulla on tapana tarkkailla kaikkea. Juurakoita, kallioita, kaikkea mitä nyt luonnossa sattuu näkymään. Tänään aattelin laittaa joitakin kallioissa näkyviä juttuja katsottavaksesi..mitäköhän nää kaikki on? Onkohan joskus meidän metsässä ollut kalliopiirtäjiä? silloin vuosia sitten jolloin ei vielä kirjotuskieltä ollut keksitty?

Vai mistä on kysymys? Mitä ajattelet näistä?

Tässä pallo ja sitten ihmishahmo..

Tässä kuin iso silmä..ja oikeella oleva..hirvi?..vähän havun neulasten piilossa..seuraavalla kerralla kun kuljen tästä, pyyhin nuo havun neulaset pois edestä..

  Tässä vielä edellisestä kuvasta suurensin tuon silmän näköisen..

 

..ja eikös tää näytä isolta kalalta..valas?..

tai näinpäin vaikka soutuveneeltä?

..entä tää? mikäköhän tää on?? jalanjälki??